Pieksee tunteet sydäntä.

Eilen tapahtui jotain tavatonta. Olin ihan rehellisen surullinen ja apea, enkä siis ahdistunut, masentunut ja sekopäinen kuten yleensä. Minusta tämän voi jo luokitella suureksi askeleeksi kohti lopullista parantumista. Ja syykin oli vielä täydellisen hyvin tiedossa. Pahuksen elämä, pistää ystävän pettämään ystävän ja vielä pahimmalla mahdollisella tavalla. Tosin pistää miettimään, oliko hän koskaan ystäväni, vai koittiko vain hyötyä. Mutta se on samantekevää, enää en halua olla koko ihmisen kanssa missään tekemisissä, ja harkitsen seuraavan kerran tarkasti kun tulee tilaisuus luottaa toiseen. Tosin jos hän kuvittelee tekonsa jotenkin oikeutetuksi, saisi hän minun puolestani vähän valaista kieroutunutta ajatuksenjuoksuaan. Vittu teidän kaikkien kanssa.Vittu minunkin kanssani. Taas sydämessä sykähti, vaikka kaikki on jo menetetty. Täytyisi etsiä uusi kiinnostuksenkohde, tosin ei ihminen. Margit Sandemon kirjat toimittavat hyvin sen virkaa, samoin orastava tarinani. Jonain päivänä lennän kauas pois.

Tuulee.

Onpa tämäkin taas. Sen sijaan, että käyttäisin vapaatunnin järkevästi hyväksi lisäopiskelemalla, kyhjötän kotona tietokoneen ääressä. Taidan olla addikti. Voisin pitää vaikka viikon tietokonetauon, jos pitäisin itseäni edes sen verran tahdonvoimaa omaavana, mutta valitettavasti en pidä, joten yritys olisi tuhoon tuomittu. Vielä vartti aikaa, jee.Musiikkiterapiasta: siellä oli kivaa mutta hieman kiusallista. En vielä soittanut, vaan valitsin sadoista levyhyllyn platoista biisejä, joita tulee 'omalle levylleni', eli jota voin soittaa silloin kun siltä tuntuu. Valittavana oli 'ahdistuslevy' (= lohduttavia ja voimakkaita kappaleita), menolevy (nimi taitaa kertoa oleellisen) jne. Minä en valinnut niistä mitään, tahdoin vain levylle kappaleita joita pidän hyvinä. Kerroin musiikkimaustani ja terapeutti suositteli samantapaista musiikkia soittavia artisteja. Enyaa tahdoin levylle paljon, luonnollisesti. Se on niin kaunista ja harmonista musiikkia ettei voi edes kuvailla. Kuulin pitkästä aikaa 'Caribbean Blue'-biisin, ah se on ihana. Sen me jo kopioimme levylleni, lisäksi pari muutakin Enyan ja yksi Nightwishin biisi. Sitten valitettavasti aika loppui. Kiusallista siis oli se levyjen etsiminen, kun terapeutti vain istui ja katsoi ja minä puikkelehdin hyllyltä toiselle etsien artisteja jotka kelpaavat nirsolle maulleni. Mutta hän sanoi, että saan olla hankala, ja jos hän ei sitä kestä, hän on väärällä alalla. Hän on saanut ilmeisesti toimia aika monen henkisesti epästabiilin vihanpurkujen kohteena. Voisin pistää hänet koetukselle omilla purkauksillani. Tai sitten en. En halua olla niin ilkeä.Minua huvittaisi kirjoittaa tänään, mutta aikaa olisi toivottoman vähän siihen. Huomenna on parit kokeet, mutta luojan kiitos ehdin sentään saksan aineen kirjoittaa eilen. Ja lisäksi pitäisi kiiruhtaa joihinkin pirskeisiin - hipiksi pukeutuneena. Voin olla aika pelottava näky. Mutta ehkä voisin silti repiä aikaa sieluni puhdistamiseen. Sitten illalla. Nyt takaisin kouluun.

Wish I could fly to a dream..

No enpä sitten kirjoittanutkaan englanniksi. Pitänee vielä harjoitella tuota, kun eivät sanat löytyä meinanneet. Ehkä sitten kun olen vanhempi ja viisaampi? Edelleen on kornia kirjoittaa suomeksi..Olinpa tänään psykologilla. Hänenkin mielestään olen parempi, kuten lääkärinkin, mieleni on taas tasapainoisempi. Mutta toisaalta, niin oli viime keväänäkin, ja kuinkas kävikään? Ei pelkoa, en anna sen tapahtua uudestaan. En millään lääkkeillä, en vaarattomimmilla tai vaarallisimmilla kuin Seronil. On elämä sentään elämisen arvoista. Ja huomenna musiikkiterapian ensimmäinen käynti. Katsotaan mitä tulee, toiveissani olen jo käyttänyt sitä heidän äänitysstudiotaankin.. Pahimmassa tapauksessa, jos en viihdy siellä tai jos minun ja terapeuttini kemiat eivät pelaa, sain jo etukäteisluvan lopettaa ne. Mutta hän vaikutti ihan mukavalta, en usko että pahaa kränää tulee. Sitä paitsi, käynnit ovat ilmaisia, ja siellä on soittimia ja vaikka mitä kivaa, kyllähän ankaran täti-ihmisen helposti kestää. Luullakseni?Jotenkin sain kerrottua psykologille jopa uudesta maailmankatsomuksestani, siitä miten aikeissani on erota kirkosta, koska olen pettynyt kristinuskon ihmiskeskeisyyteen. Kuinka se, että Raamatussa sanotaan luomakunnan olevan ihmistä varten, aiheuttaa saasteet ja muut ihmisten myrkyt meidän itsekkyytemme takia. Ja että minun mielestäni ihminen ja luonto ovat samaa, ja jos ne ovat tasapainossa, kaikki on hyvin, tasapaino taas saadaan aikaan kunnioittamalla luontoa ja vahingoittamatta sitä. Ja kun me kuolemme, meidän sielumme yhtyvät takaisin siihen suureen Elämään, joka kaikkea yhdistää. Se Elämä voi olla myös Jumala, kuka tietää, mutta ainoastaan ihmisille taivas ei voi olla. Eli aikamoista vuodatusta hän sai kestää, heh. No, hän oli kiinnostunut, vaikka väittikin tätä vain "nuoruuden oman polun etsimiseksi". Annan sen hänelle anteeksi. Kukapa minua ymmärtäisi.Eilen yöllä katselin ikkunasta tummaa taivasta, jota tuhannet ja taas tuhannet kimmeltävät tähdet koristivat, ja manasin taas monennenko kerran sitä ettei minulla ole siipiä. Voisin lentää johonkin kauas, kohti tähtiä, ja ehkä löytää sen mitä olen kauan hakenut. En usko sen löytyvät tästä maailmasta, paitsi ehkä suuren rakkauden muodossa. Mutta sitäkään ei helpolla löydy. Olen täydellinen romantikko, ja uskon että minulle on joku. Täytyy olla. Se puolikas, jonka tarvitsen ollakseni kokonainen. Mutta, - mikä ristiriita! - olen myös vihdoin täydellisen itsellinen, enkä kaipaa ketään. Ehkä joskus.. *huokaus*Hmm. Kirjoitin sitten niistä omista hahmoistani, joita käytän tarinassani. Miksei mistään tule aina juuri sellaista kuin on ajatellut? Tosin, täytyy myöntää, tuli rotukuvauksistani aika hyviä. Jos saisin ne kaikki tehdyksi, voisin aloittaa juonen suunnittelemisen. Mutta jokin siitä silti puuttuu, kuten kaikesta tekemästäni. Perfektionismi on sairaus. Ja valitettavasti olen kova matkimaan ja saamaan vaikutteita, sain noihinkin idean jostain random-larppitarinasivuilta, jonka oli kirjoittanut suuresti ihailemani ventovieras. Olen niin outo että hirvittää. Ottaa nyt esikuva jostakin, jota ei edes tunne! Mutta kun hän oli niin kaunis ja hänellä oli hyviä ajatuksia (ja hienoja kuvia galleriassa, heh :P). Pitänee päästä tästä toisten polkujen kulkemisesta eroon ja keksiä vihdoin se oma juttu. Kaikki on jotenkin hakusessa tänään.Ja vielä pitäisi tehdä läksyt, mennä suihkuun ja vielä ajoissa nukkumaan. Ei taida mitään tulla.

Sitä tavallista.. vai onko sittenkään?

Vihdoin se tuli. Syksy. Harmaa taivas, vesisadetta ja kellertävät/punertavat puut. Ei vielä kaamosta ja paljautta, vaan se hyvä vaihe. Saan käpertyä huovan alle ja lukea ja kirjoitella. Ja tehdä koulujuttuja, huokaus. Ei se mitään. Ajattelin kirjoittaa jonkun fantasianovellin (tosin saa nähdä kuinka pitkälle inspiraatiota riittää..), jonka tapahtumat sijoittuvat johonkin kuvitteelliseen, minun keksimääni maailmaan. Ja jonka henkilöt ovat juuri sellaisia kuin haluankin. Kirjallisuus ja larppaaminen ovat juuri nyt suurimpia kiinnostuksenkohteitani, jännittää äidinkielen aineen palautus. Tiedän, että kirjoitan ikäistäni paremmin, mutta silti on vielä kehitettävää, ja paljon. Ja se on hyvä asia. Silti, suomen kieli kuulostaa joskus kornilta. Jospa kirjoittaisin esim. tänne englanniksi? Saana ja Marja muuten osoittautuivat myös kiinnostuneiksi larppaamisesta, ja aion lähteä heidän mukaansa järjestelemään pelejä, jos lisää innokkaita ilmaantuu. Paikka on vielä hakusessa, joku metsä ehdottomasti sen olla pitää, mutta kukahan metsänomistaja haluaa mailleen ihmeellisiä hihhuleita hassuihin asuihin pukeutuneina riehumaan. Toisaalta, Häiväjärvikin voisi olla aika potentiaalinen paikka, mutta matkaa on. Marjan ilme oli kummallinen, kun minäkin ilmoittauduin kiinnostuneeksi. Ehkä vika on minussa. Tai ehkä ei. Ai saatana. Päässäni on kiristänyt polttava vanne aina heräämisestäni lähtien. Pitäisi luultavasti nukkua enemmän, eikä aina jäädä tietokoneelle yömyöhäiselle. Kipu jatkui koko päivän, välillä silmissä musteni ja olin pyörtyä, onneksi kukaan ei sentään huomannut. Äiti antoi viimein Panadolin, ja alkaa vähän helpottaa. Pitää vain olla ottamatta päiväunia.

Ei aihetta.

Tänään oli mukava päivä, sunnuntaiksi. Sunnuntailla on yleensä oma tunnelmansa, sellainen ärsyttävä "tänään et voi enää tehdä mitään, ole vain ja näytä tylsältä"-fiilis. Mutta tänään sitä ei ollut, ja sääkin oli kaunis. Satoi ja paistoi yhtä aikaa, tanssin pihalla ja osoitin kunnioitusta. Naapurit varmasti katsoivat pitkään, mutta minä en anna ihmisten häiritä rituaalejani. Harmittaa kovasti kun en ollut Häiväjärvellä isän kanssa, siellä olisi ollut kaunista tähän vuodenaikaan. Mutta velvollisuudentunto esti, saksanaine kummitteli mielessä. Raapustin jotain minkä olisin voinut kirjoittaa jonakin toisena päivänä, ja harmittelin. Huokaus. No, ehkä menemme ensi viikonloppuna. Haluaisin aloittaa jotain uutta, totta kai, tuo tuttu tunne kun alkaa syksy, aloittaa larppaamisen. Se olisi ihanaa. Mutta yritäpä löytää täältä pikkukyliltä joku samanhenkinen, huoh. Muutenkin tuntuu ettei kukaan enää ymmärrä minua. Onko joku joskus muka ymmärtänyt, no, se on sivuseikka. Sen jälkeen mitä Maiju teki - en edes ole varma mitä hän teki, olen menettänyt kaikki kontaktit silloiseen lähipiiriin. Kyllähän minä nyt noiden kanssa toimeen tulen, enkä minä mitään sydänystäviä tahdokaan, joten minulla ei pitäisi olla valittamista. Olen tuomittu, mutta en pakotettu, yksinäinen susi. Kuulostipa aika teiniangstilta, vaikka mitään masennusta minulla ei ole mielestäni ainakaan kuukauteen esiintynytkään. Nappeja napsin edelleen, enkä sitä uskalla lopettaakaan, ettei ahdistus palaa. Mutta jotenkin jo naurattaa koko juttu, jonka takia sen yliannostuksenkin otin. Ehkä se on hyvä merkki. Musiikkiterapiaan ensi keskiviikkona, mitähän saan tehdä? Jännittävää. Mutta sekin tuntuu turhalta koska voin hyvin. No, ehkä se toimii ennaltaehkäisijänä.Nyt irkkaan galleriassa, ehkä oikeassakin irkissä, menen sänkyyn ja manailen kun uni ei tule päiväunien takia. Ja huomenna taas kouluun, perkele. Vihaan maanantaita.Taidanpa kuunnella vielä Enyan Celtic-levyä, kaipaan irkkutunnelmaa. Jos aloittaisi jonkun irlannin kielen kurssin?

Tietokone röyhtäisi.

Huoh. Jospa joku tällainen päiväkirjahomma saisi pääni selvemmäksi. En tosin todennäköisesti ole erityisen aktiivinen tämän suhteen, mutta kaikkea pitää aina kokeilla, vai mitä?Asia, mikä nyt vaivaa minua aivan erityisesti, on tämä: enkö oikeasti osaa olla onnellinen itseni kanssa, vaan minulla pitää aina olla joku henkilö esikuvana tai hellien tunteiden kohteena? Olen pienestä asti halunnut olla itsellinen ja vapaa nainen, joka ei kaipaa yhtään ketään. Se on edelleenkin tavoitteeni, mutta enpä taida siihen näillä näkymin päästä. Ehkä tämä on vain tätä nuoren ihmisen itsensä etsimistä, hapuillen tartun roolimalleihin ja yritän olla kuten he. Mutta minä haluan olla minä. Ristiriitaista, eh? "Minä, missä sinä olet?"